No saatiinpahan se talvi kun sitä niin manguttiin. Tällä viikolla meillä on ollut aika hurjia pakkaslukemia, tosin nyt on lauhtunut. Ja pyryttää. Töissä olin alkuviikon ja nyt loppuviikko ja ensi viikon alku on vapaata. Tulevaisuus on valoisampi nyt, kun Puolisko 99% varmuudella vakinaistetaan työhönsä helmikuun 1. päivä. Sanon 99% siksi, kun työsoppari kuulemma allekirjoitetaan vasta silloin 1.2. ja sittenhän se vasta on täysin varmaa. Mutta olisi todella, todella kummallista, jos tässä nyt enää alkaisivat perumaan. Mutta eihän näistä koskaan tiedä...

Lääkäri on nyt sitä mieltä, että miun verenpainetaso on ok. Että kontrolloidaan vuoden päästä ja siihen asti mittailen itse. Mie en olis ihan niin varma siitä, että se on ihan ok... Yläpaine oikeastaan onkin, mutta alapaine saisi olla alempikin. No jospa mie nyt saisin kunnolla käyntiin vihdoin ja viimein tämän painonpudotusyritykseni ja se sitten alentaisi tuota verenpainetta. Lääkityshän miulla on, mutta se ei ole tarpeeksi (miun mielestä) verenpainetta laskenut. Mutta lääkäri on ilmeisesti eri mieltä. Ja mie stressaan tätä asiaa joka ikinen päivä. Ei mene yhtään päivää, etten miettisi tätä ja pelkään, että joku sydäri vielä tulee. Tervettä? Ei tämän ikäisen ihmisen pitäisi vielä joutua miettimään tuollaisia... Epäreilua! Mie haluisin elää ilman, että noita juttuja tarviis miettiä koko ajan. Eikä miun kai pitäisikään, kun se ei ainakaan auta tilannetta yhtään. Yksin yleensä noita mietin, kun en viitti muita näillä jutuilla rasittaa. Kyllä mie joskus Puoliskolle/ystäville/äidille näistä jauhan, mutta eihän tähän kukaan mitään voi sanoa. Sitten omassa mielessä saa aikaiseksi vaikka millaisia skenaarioita. Varsinkin yön pimeinä tunteina kun ei uni tule. Tällä viikolla olen vapaapäivinäkin ihan tarkoituksella herännyt klo 7, että illalla uni tulisi helpommin.

Ei miun pitänyt valittaa, mutta piti vähän purkaa näköjään.

Tänään menen päivällä käymään ystäväni Erilin luona ja ystäväni Nanttekin tulee sinne. Ihanaa nähdä tytsyjä taas, on jo ollutkin pitkään sellainen olo, että pitää nähdä.

Illalla menen äidin synttärikahveille. Ostin sille kirjan lahjaksi, sitten miulle kotona iski kaamea tunne, että oonkohan mie nähnyt niiden kirjahyllyssä tämän joskus... Toivottavasti ei käy niin, että äidillä on jo tämä. Toisaalta, töissä näen niin paljon kirjoja (ja tämä kyseinenkin kuuluu suosittuihin, jotka liikkuvat paljon), että voi jo mennä sekaisin, että missä oon sen nähnyt.

Samalla näen tietysti taas kissoja, lutusia :) Saa nähdä, onko siitä lääkkeestä ollut apua Donnan sieni-ihottumaan. Toivottavasti.

Puoliskolla menee tämä ilta (ja varmaan pitkälle yöhönkin) työkuvioissa, miulla on varmaan sitten ihan rauhaisa perjantai-ilta tiedossa. Voihan siellä vanhempien luonakin tietysti myöhään mennä. Hyvää viikonloppua!