Hermostuttaa, kun pää on ihan tukossa. Kun poskiontelot ovat täynnä, niin päässä vaan humisee ja särky säteilee päähän, niskaan ja kaulaan. Toivottavasti nuo antibiootit alkavat pian purra. Kyllähän niiden yleensä aika pian pitäisi alkaa tehota, jos vain on oikea lääke.

Niin rasittavaa, kun vaikka kuinka niistää, ei paljon mitään tule ulos nenästä. Sittenhän se paraneminen alkaa kun se räkä lähtee liikkeelle. Tuonne edellisen postauksen kommenttilaatikkoon mie jo kerroinkin tämän miun poskiontelo-ongelman. Eli miulla on joku synnynnäinen rakennevika noissa nenäonteloissa ja ne ovat jääneet liian ahtaiksi ja siksi lapsesta asti miulla on ollut riesaa poskiontelontulehduksista. Vika huomattiin, kun vihdoin abivuoden syksyllä tulehduskierre oli niin älytön, että jouduttiin punkteeraamaan parin kuukauden aikana jotain 8-10 kertaa. Se toimenpide on kaikille todella epämukava, mutta voitte kuvitella (punkteerauksen kokeneet), miltä tuntui, kun se neula ei meinannut millään mennä läpi. Niiden miun "putkistojen" ahtaudesta kertoo jotain se, että käytössä oli vauvoille tarkoitettu punkteerausneula, ja silti jouduttiin runnomalla runnomaan läpi. Se oli jotain aivan kammottavaa, voin vieläkin melkein tuntea sen rutinan ja kivun. Vihdoin asia tutkittiin ja vika todettiin. Onneksi pääsin leikkaukseen melko pian, mutta noita punkteerauksia tehtiin siihen asti siksi niin paljon, kun ontelot eivät muuten tyhjentyneet. Puhhuh. Leikkauksella siis laajennettiin nenäonteloita (?)

Niin, tuosta on nyt 9 vuotta aikaa. Lääkäri sanoi silloin leikkauksen jälkeen, että voi olla, että operaatio joudutaan uusimaan useammankin kerran, tai sitten ei. Tietysti toivon, että ei, mutta pelkään, että kyllä. Nyt pitää seurata, että tuleeko näitä tulehduksia enemmälti. Jos tulee, niin vaadin kyllä tutkimaan, että onko ne taas umpeutuneet. Tuntuu ainakin aika samanlaiselta kuin silloin aikoinaan...

Katsoin sen Melancholian kolme huonetta, eipä juuri piristänyt sekään. Itku tuli sitä katsoessa. Kamalaa, miten paljon maailmassa on lapsia, jotka tarvitsisivat ennen kaikkea lämmintä ja turvallista syliä ja rakkautta. Sitä turvallisuudentunnetta, jonka pitäisi olla jokaisen lapsen oikeus ja kasvun perusta. Nenä tukkoontui entisestään. Vaikka kyllä tuota katsoessa omat ongelmat kutistuivat pikkuruisiksi dokumentin ihmisten elämään verrattuna. Pistää vihaksi ajatus siitä, että niin monet lapset ja aikuisetkin tässä maailmassa joutuvat kärsimään sotien vuoksi. Sotien, joihin näillä kärsijöillä ei ole osaa eikä arpaa... Eikö me ihmiset koskaan opita historiastamme? Tuota mie ihmettelen hyvinkin usein. Vastaus on ilmeisesti EI. :(