Miulla on ollu vähän alakuloa koko viikon. Erakoituttaa ja haluais olla vaan kotona rauhassa. Ja ei millään pahalla taas ketään kohtaan, mutta on ollu semmoinen olo, että haluis vaan rauhassa olla. Näitä on aina välillä varmaan kaikilla, mutta miulla nää on joskus siinä mielessä ärsyttäviä ja voimakkaita, että vaikka ois sopinut jonkun tapaamisen esim. kaverin kanssa, niin jos tää olo iskee päälle, niin se on pakko perua. Ei miusta oo silloin seuraks kellekään. Joskus oonkin perunut tuon takia, ja aina siitä jää ihan kamalan huono omatunto. Kun sitä aattelee, että nyt se toinen loukkaantui. Mut mieluummin on kuitenkin treffaamatta kuin on ihan äksynä. Joskus taas ei haluis olla yksin kun alakulo iskee, vaan tarviis olkapään ja kuuntelijan. Niin, se aina vähän vaihtelee...

Nää jutut on ollu miulla sen masennuksen jälkeen, ei miulla ennen sitä sairastumista tätä ollu. En oo muuten varmaan koko aiheesta tänne omaan blogiin koskaan kirjoittanutkaan, ainakaan kovin kummoisia. Joidenkin muiden blogien kommenteissa on tullut jonkin verran omista kokemuksista kerrottua. Ehkä mie vielä joskus siitä tännekin kunnolla avaudun, se on kuitenkin (vieläkin) iso osa miun elämää, vaikka ei silleen läsnä enää samalla tavalla olekaan. Se sairaus teki miut osaltaan sellaiseksi kuin mie nyt oon. Luulen, että viimeistään syksyllä tulee avauduttua, sillä syksyisin miulle tulee yleensä sellaisia lyhempiä masiskausia. Toissa syksynä olin jo melkein varma, että se sairaus on nyt uusiutunut, kun en meinannut päästä alakulosta eroon, mutta se kuitenkin ihan ilman ulkopuolista apua helpotti. Toisaalta mie just pelkään ihan sairaasti sitä uusimista! Sitä tuntis ittensä niiiin epäonnistuneeksi, jos ei vois estää sitä. Järki sanoo, ettei se miun vika olis, koska se on sairaus, joka uusii helposti, mut silti. En haluu siihen kamalaan kuoppaan takas, en ikinä enää! En tiiä kestäisinkö... Ja miten se ois kauheeta miun läheisille, kestäisköhän nekään enää minuu toistamiseen semmoisena... Toisaalta ehkä sitä apua sitten osais hakea ihan eri tavalla ja ajoissa verrattuna siihen melkein kahdeksan vuoden takaiseen tilanteeseen..

No näköjään mie sitten jo vähän tästä avauduinkin jo nyt, mutta olkoon. On vaan semmonen olo vähän. Onneks miulla on ne kaikki ihanat ihmiset, jotka välittää :)! (Vaikka mie oonkin välillä niin itsekäs, etten haluu nähdä niitä... Mutta kun se ei johdu niistä... teistä, kenestäkään muusta kuin miusta)