Olinpa taas tänään tuolla porukoilla. Pikkusisko olikin kotiutunut jo eilen ja kyllähän meillä taas tarinaa riitti ;) Meillä on ikäeroa 7 vuotta, vasta parina viime vuonna ollaan alettu "puhumaan". Aikaisemmin pikkusisko oli vain pikkusisko. Nyt se on tietysti se pikkusisko, tulee aina olemaan, mutta häntä voisi luonnehtia myös ystäväksi.

Muistan hyvin kun pikkusisko syntyi, pikkuveljen syntymää en muista kun itsekin olin silloin vasta 1 v 10 kk. Mutta siskon muistan. Kaikki olivat varmoja, että sieltä tulee poika. Ja mie halusin siskon. Ajattelin silloin äidin raskausaikana kuusivuotiaan mutkattomalla logiikalla, että enhän mie pikkuveljeä enää tarvii, kun mulla on jo sellainen ;) Voi sitä riemua kun mummolaan soitettiin (olimme siellä veljen kanssa hoidossa kun vanhemmat olivat sairaalassa) ja saatiin kuulla, että meillä on pikkusisko! Olin niin ylpeä ja onnellinen. Kun vauva tuli kotiin, työntelin vaunuja pihalla ja esittelin pikkusiskoa naapurin lapsille. Myöhemmin "jouduin" sitten olemaan aika paljon lapsenvahtina; hakemaan siskoa päiväkodista ja huolehtimaan illan jos äiti oli iltavuorossa ja isä työmatkalla.

Jossain vaiheessa me jouduimme samaan huoneeseen. Pikkuveljenkin kanssa olin samassa huoneessa alle kouluikäisenä, mutta se oli silloin kivaa kun ikäeromme on sen verran pieni. Oli leikkikaveri ja ei tarvinnut nukkua yksin. Siskon kanssa oli erilaista, varsinkin kun aloin olla varhaismurrosikäinen. Silloin se sisko oli niin ärsyttävä! Eihän se tietysti 12-vuotiaana ole mukavaa, jos kavereiden tullessa kylään siinä vieressä häärii koko ajan 5-vuotias pikkusisko! Koko ajan se oli siinä. 14-vuotiaana sain oman huoneen, se remontoitiin entisestä varastohuoneesta. Se oli kyllä aivan parasta! Paitsi ennen sitä pikkusisko taisi asustella vähän aikaa takkahuoneessa... ;)

Kun muutin kotoa pois, alkoi pikkusisko lähennellä pahinta murrosikää. Että se oli silloinkin välillä niin hankala! Kun aloin seurustelemaan Puoliskon kanssa, sisko oli 13 ja Puoliskollakin meni aina välillä hermot kiukuttelevaan (ja kovaääniseen!!) murrosikäiseen. Mutta pikkuhiljaa pikkusisko kasvoikin ja sai järkeäkin päähänsä :) Nyt onkin niin hurjaa, että pikkusisko täyttää ensi viikolla 20 vuotta. Ja syksyllä muuttaa varmaan sitten pois kotoa. Pikkusisko ei olekaan enää "pikku". Ei tosin ole pikkuvelikään, sillekin tulee juhannuspäivänä 25 vuotta mittariin. Tässä alkaa itsensä tuntea vanhaksi...

Pikkusiskosta on tullut nuori aikuinen. Ja sen kanssa voi oikeasti keskustella. Samoin on pikkuveljen laita. Kun me vielä asuttiin kotona, niin varsinkin teini-iässä hyvä jos puhuttiin toisillemme. Meillä oli niin erilainen käsitys tästä maailmasta eikä siinä voinut antaa tuumaakaan periksi. Nykyisin tuosta on liennytty, ja meillä on ollut kivoja illanviettoja jne. Ja voidaan puhua.

Toisaalta se on surullista kun me kaikki nyt ollaan kasvettu aikuisiksi. Se lapsuus kun ei tule ikinä takaisin. Ja paljon me on yhdessä koettukin. Miusta on niin ihanaa, kun nykyisin on hyvät välit. En voisi kuvitellakaan elämää ilman pikkuveljeä ja -siskoa. Tiedän, että tapahtui mitä tahansa, heidän apuunsa ja tukeensa voin aina luottaa. Ja se on paljon se :)