Mie olen tänään vähän metiskellyt ihan itsekseni, että on se kummallista, kuinka tunteet aina heittelee ja muuttuu. Varsinkin kun on kyse siitä elämän tärkeimmästä ja läheisimmästä rakkaasta. Just siitä, jota välillä ei kestä eikä jaksa eikä haluis nähdä silmissään vähään aikaan, mutta jota ilman ei oikein osaa kuvitellakaan elävänsä. Jonka puolesta voisi olla valmis tekemään melkein mitä tahansa, jota ei koskaan tosissaan halua satuttaa, vaikka niin välillä tekeekin. Jolle on välillä ihan kamalan vaikea puhua, mutta joka kuitenkin on viime kädessä se, jolle voi puhua ihan kaikesta ja jonka seurassa ei tarvitse esitää yhtään mitään, vaan voi olla ihan oma itsensä. Joka rakastaa ihan tällaisena. Ei liene vaikea arvata, että Puoliskostahan mie tässä runoilen.

Olen miettinyt aika paljonkin viime aikoina tätä, ja ajattelin ihan kirjoittaa ylös. Ihan silläkin, että kun seuraavan kerran se ottaa päähän ihan kamalasti, niin muistan tämän ja tulen lukemaan :) Ehkä se siinä tilanteessa antaa vähän toisenlaista perspektiiviä, ja auttaa muistamaan, että viha ja rakkaus ovat tietyissä tilanteissa hyvin lähellä toisiaan. Vaikka en mie voi sanoa, että olisin koskaan missään vaiheessa suorastaan vihannut Puoliskoa, mutta tuntenut raivoa ja kiukkua. Sitä paitsi mie oon sellainen, jolle tulee aina asioista kamalan helposti tosi huono omatunto. Välillä se on tosi rasittavaa, kun tuntee huonoa omaatuntoa sellaisestakin mistä ei välttämättä edes pitäisi. Mutta siis, jos miun tunteet joskus kuohahtaa liian negatiivisiksi, niin miulle tulee hetken päästä huono omatunto niiden tunteiden takia. Ehkä se on hyvä, ehkä se on huono asia. Hyvä asia siinä, etten mene liian pitkälle, huono siinä, että sitten tulee helposti ne tunteet painettua villasella, kunnes ne sitten jossain toisessa tilanteessa kuohahtavat uudestaan pinnalle voimakkaampina. Kun niitä ei ole käsitellyt silloin oikeana ajankohtana. Ja se on aika epäreilua toista kohtaan.

Mie oon aina ajatellut, että tunteista pitää puhua, ja olen samaa jankuttanut aina Puoliskolle ja varmasti ystävillekin. Joskus vaan oon ite vähän huono noudattamaan omaa neuvoani... Mikä siinä onkin niin vaikeaa? Ei aina, joskus se sujuu helpommin. Kai siinä aina paljastaa itsestään jotain, joka on omaa... Vaikka se koskisikin sitä toista. Mutta ei mikään ihmissuhde toimi ilman kommunikaatiota, sehän on selvä. Ja mie en halua olla toimimattomassa parisuhteessa. Tämä on kahden kauppa, josta on pidettävä yhdessä huolta.

Nyt miulla on ollut taas semmoinen rakastumisvaihe, tai miksihän sitä sanoisi. Toinen tuntuu niin ihanalta ja just siltä oikealta. Kolmen kuukauden päästä me ollaan seurusteltu 7 vuotta, joista on kihloissa 4.10. oltu kolme vuotta. On jotenkin ihanaa huomata, että voi vieläkin välillä saavuttaa jonkun häivähdyksen siitä tunteesta, joka oli silloin 20-vuotiaana vastarakastuneena hömppänä :) Sitä vain toivoo, että sen tunteen voi saavuttaa vielä joskus mummona kiikkustuolissa. Jos vaan ikää meillä sinne asti riittää. Ja rakkautta. Eihän sitä koskaan tiedä, mitä elämä vielä tuo tullessaan, mutta nyt on semmoinen tunne, että kyllä miulla on se miulle sopivin ja paras mies. Ja ainoa, jonka kelpuuttaisin miun lasten isäksi. Ei miun tarvii edes haikailla mistään muista. Eihän se täydellinen ole, mutta kuka on? En mie ainakaan, en todellakaan.