Otava 2007.
Alkuteos: Ghost Girl (1991)

Viime aikoina en ole saanut kerralla luetuksi kuin pari sivua kirjasta, joten eipä paljon ole ollut kirjoitettavaa. Suunta on nyt muuttumaan päin, mikäli eiliseen on uskomista. Sain viime viikolla kauan odottamani Torey Haydenin uusimman suomeksi käännetyn kirjan Aavetyttö lainaan kirjastosta ja aloitin sen lukemisen eilen aamulla. Ja kun kerran aloitin, ei loppua ollut näkyvissä ennen kuin kirja oli luettu viimeistä sivua myöten. En ihan hetkeen ole lukenut kolmeasataa sivua yhden päivän aikana, vaikka kirja olisi kuinka hyvä.

Vaikka kyllähän minun Torey-fanina olisi pitänyt tietää, että kirja vie mukanaan ja vangitsee otteeseensa paremmin kuin moni tarunhohtoinen seikkailu. Totta on, että totuus on tarua ihmeellisempää. Vaikka se totuus sitten olisikin synkkää ja puistattavaa. Sijoitan tämän kirjan tietokirjoihin; kirjastossakin se on luokiteltu elämäkertoihin. Haydenin kirjoja on tosin luokiteltu myös ihan romaanien puolelle sekä psykiatrian puolelle. Sinänsä epäjohdonmukaista, että samankaltaiset teokset on luokiteltu eri luokkiin. Poikkeuksena tietenkin Haydenin fiktioteokset, kuten Sähkökissa, jotka on ihan oikein luokiteltu kertomakirjallisuuteen. Mutta niin on esimerkiksi Nukkelapsikin, vaikka se on ihan tositarina.

Mutta nyt asiaan. Aavetytössä pääosassa on 8-vuotias tyttö Jadie, joka kärsii valikoivasta puhumattomuudesta. Tämä sattuu olemaan juuri se aihe, jota Torey on tutkinut urallaan. Nyt hän on muuttanut pikkukaupunkiin erityisopettajaksi ja juuri Jadien tapauksesta tulee hänen uransa kenties kovin ja samalla karmaisevin haaste. Tyttö on sulkeutunut ja suostuu puhumaan vain ja ainoastaan niille, joihin hän täysin luottaa. Pian Torey alkaa aavistella Jadien tilanteen takana olevan jotain todella karmivaa ja kieroutunutta. Jotain sellaista, jota ei haluaisi kuvitella olevan olemassakaan. Jadiella tuntuu olevan kaksi todellisuutta: se maailma, missä on koulu ja koti ja toinen varjomaailma, jossa tapahtuu sellaisia asioita, joista pikkulasten ei pitäisi tietää mitään. Asioita, joita aikuisenkaan on melkein mahdoton kuvitella.

Erityisluokassa käyvät koulua myös Jeremiah, vilkas ja usein riehumiskohtauksia saava 9-vuotias intiaanipoika, 6-vuotias Philip, narkomaaniäidin kehityshäiriöinen lapsi, joka on saanut uuden mahdollisuuden kunnollisessa sijaisperheessä ja Reuben, kaunis 9-vuotias autismista kärsivä poika, jolla on hyvätuloinen perhe. Myöhemmin luokkaan saapuu myös Brucie, 6-vuotias poika, joka käyttäytyy välillä kuin iso vauva. Tämä on Toreyn luokka, jonka opettaminen, tai yleensäkin jo sen koossa pitäminen, on aikamoinen haaste.

Jadien tarina on surullista luettavaa. Välillä koin oikein fyysistä pahaa oloa, toisaalta taas pienetkin onnistumiset ja edisysaskeleet tuntuvat mahtavilta. Vaikka Torey kirjoittaa synkistä asioista, ei huumoriakaan ole unohdettu. Tuskinpa tuollaista työtä edes pystyisi tekemään ilman ajoittaista leikinlaskua ja huumorintajua. Pahinta näissä Toreyn kirjoissa on se, että ne ovat totta. Vaikka tämäkin tarina sijoittuu 1980-luvulle, niin lapset kärsivät edelleen joka puolella maailmaa pahojen ihmisten takia. Yhä enemmän ja enemmän tulee julki kaikennäköisiä inhottavuuksia, joista ei haluaisi tietää yhtään mitään. Kuinka moni pieni elämä pirstoutuu jo ennen kuin se on kunnolla alkanutkaan. Onneksi toivoa tilanteeseen tuovat ne ihmiset, jotka ammattitaidollaan ja empatiallaan kykenevät auttamaan näitä lapsia. Usein se vaatii äärimmäistä peräänantamattomuutta eikä lopputuloksesta voi koskaan olla varma. Mietityttää vaan, että kuinka monta lasta jää kaiken avun ulkopuolelle? Paljon on varmasti sellaisia, joiden kärsimyksistä ei tiedetä mitään eikä näin ollen osata edes yrittää auttaa. Tällaiset mietteet saavat aikaan järkyttävää turhautumisen tunnetta.

Aavetytön lukemista suosittelen tietenkin muille Torey-faneille. Tiedän, että teitä on! Tässä on kuitenkin joitain kohtauksia, jotka voivat järkyttää. Kaikki Toreyn kirjat ovat sellaisia, mutta tämä aivan erityisesti. Itse juonesta en kirjoita tämän enempää, vaikka haluaisin ottaa kantaa ainakin yhteen juttuun. Mutta se spoilaisi liikaa.

Haydenilta aiemmin luetut: