Jotenkin on pitkästä aikaa semmoinen olo, että nyt riittää. Siis ihan kaikki tässä elämässä Älkää nyt pelästykö, en siis elämästäni halua eroon, mutta näistä ympyröistä. Jonnekin matkalle, ei tarviis edes olla kaukana, mutta mieluummin kuitenkin ;)

Kun läheisillä ihmisillä on ongelmia, niin niitä ei voi olla itse murehtimatta ja sit alkaa ahdistaa toisten puolesta. Ja ittenikin, kun ne kuitenkin koskee myös minua jollain tasolla. Nää kaikki tuli viime yönä pintaan oikein rytäkällä kohtuullisen inhottavina painajaisina. Oli kuolemisia, väkivaltaa, hylkäämisiä, pelkoa, kaikkea ahdistavaa. Siis miun lähipiirissä ei noita asioita kuitenkaan ole, mutta painajaisissa kaikki kärjistyy. Mie oon aina ollut aika herkkä unien suhteen, siellä alitajunta yrittää parhaansa mukaan käsitellä asioita.

Miun pitäis käydä mummon luona, oon lykännyt sitä ihan liian kauan jo. Viimeksi kävin joskus keväällä. Mutta kun ajatuskin ahdistaa jo ihan kamalasti. Siellä saa taas kuulla, miten kaikki sukulaiset ovat tehneet kaiken väärin, kuinka väärin häntä itseään on kohdeltu, miten kamalia kaikki ovat... Aina se kaataa kaiken tuon niskaan, mie kun olen vanhin lapsenlapsi, niin on kuulemma "miun velvollisuus" kuunnella. Sit kun sanon vastaan, että sie olet väärässä sen ja sen suhteen, niin ei mene perille, ei sit millään. Ja kun sanon, että mie en haluu kuunnella tuollaisia puheita miulle rakkaista ihmisistä, niin vastaus on, että "niin, se on sitä itsekkyyttä". Siis haloo! Kumpi siinä on itsekäs? Ihminen, joka ei näe läheisissään mitään (tai ainakaan melkein mitään) positiivista, vai ihminen, joka ei yksinkertaisesti jaksa kuunnella? Ja sit se vielä kiukkuaa joka kerta siitä, kun "ei kukaan käy jne...". Niin, miksiköhän?? Mie näin aikuisena kun jo saan ihan itse valita, että menenkö vai en, jätän menemättä liian usein. Nuo käynnit on aina henkisesti tosi raskaita paikkoja. Yleensä kun tuun kotiin mummolasta, niin oon aika romuna. Puolisko (ja monet ystävätkin) ovat sanoneet, ettei kannattais edes mennä, kun siitä saa vain pahan olon. Mutta en mie niin itsekäs voi olla, että jättäisin kokonaan... varsinkin kun mummo on jo 81-vuotias, ja sairauksiakin on. Mutta tuo henkinen puoli sillä menee vaan pahemmaks ja pahemmaks. Koko suku aina varpaisillaan sen takia... Inhottavaa.

Ja ei se enää siitä muutu. Miun isä just eilen sanoi, että se on eläny mummon vaikutuspiirin alla sen 50 vuotta eikä se oo sinä aikana muuttunut eikä tule muuttumaan. On miulla mummosta hyviäkin muistoja varhaislapsuudesta, jolloin tehtiin yhdessä metsäretkiä jne. Mummo on ollut miun elämän yksi tärkeistä vaikuttajista (niin hyvässä kuin pahassa), hänen kauttaan kiinnostuin historiasta ja omista juuristani, toisaalta hänen kauttaan olen oppinut, että tuolla tavalla katkeroituneeksi mie en haluu koskaan tulla. Onhan sillä ollu vaikee elämä, lotta-ajat sodan aikana, pula-ajat sodan jälkeen jne. Mutta niin on kaikilla muillakin saman sukupolven ihmisillä eikä ne silti ole kaikki katkeroituneet noin. Kyllä mummo miulle silti rakas on, mutta niin ahdistava... Miks sen pitää olla läheisilleen sellainen. Ei se vaan osaa olla muuta, niin se on. Eikä se varmaan edes ite sitä tajuu, miten puheillaan ja toimillaan vaikuttaa muihin. Mut joo, eiköhän tää  riitä nyt tästä. Helpotti kuitenkin tämä kirjoittaminen.