Gummerus Kustannus 2007

Piru, kreivi, noita ja näyttelijä on Anneli Kannon esikoisromaani ja täytyy jo heti alkuun sanoa, että erittäin onnistunut sellainen. Töissä bongasin kirjan ja mielenkiintoisen nimen ja kannen perusteella lainasin sen. Ja kun aloin lukemaan, olin koukussa. Historiallisten romaanien ja muutenkin historian (varsinkin Suomen historian) ystävänä romaani, jonka tapahtumat sijoittuvat 1600-luvun Suomeen, löytyy taatusti pakollisten luettavien listaltani. Suomen 1700-luvulle tai varhaisemmille vuosisadoille (mitä kauemmas menneisyyteen, sen parempi!) ajoittuvat tarinat ovat kovin mieleeni. Mutta tottakai tarinan pitää olla myös hyvä, ei se pelkkä aikakausi riitä.

Romaanin tapahtumat siis sijoittuvat kreivin, eli Pietari Brahen, aikaan 1600-luvulle. Päähenkilönä on Reeti, joka kasvaa pienessä Tammerkosken kylässä köyhässä perheessä. Jo lapsena hän tiedostaa olevansa teräväpäisempi ja hienostuneempi kuin vanhempansa ja siskonsa ja alkaakin epäillä syntyperäänsä. Reeti sattuu suuren ja mahtavan kreivi Pietari Brahen tielle ja tämän suosiollisella avustuksella pääsee opiskelemaan Turkuun. Kun Brahe vuonna 1640 perustaa Turun Akatemian, Suomen ensimmäisen yliopiston, on Reeti ensimmäisten opiskelijoiden joukossa. Brahe vaikuttaa Reetiin myös "nimellisesti" antaessaan tälle uuden hienomman nimen Laurentius Petrus Bircalensis. Laurentius on taitava kynänkäyttäjä eikä katso hyvällä, kun opiskelijatoveri varastaa hänen kirjoittamansa näytelmän. Laurentius alkaa kiinnostua myös salatieteistä, kun hän löytää erään professorin kätköistä mm. kabbalistisen kirjan. Hän haluaa kostaa opiskelijatoverilleen, mutta joutuu sen myötä itse pahoihin vaikeuksiin. Laurentius haluaa kutsua avukseen spiritus familiariksen, ja tämä hanke on koitumassa hänen kohtalokseen. Eletään aikaa, jolloin noitavainot riehuvat hurjimmillaan eikä paljonkaan epäilyksiä tarvittu, että joutui syytetyksi noituudesta eli magian harjoittamisesta. Tunnetusti parantajatkin olivat sananmukaisesti tulilinjalla tässä mielipuolisessa vainossa. Laurentius joutuu syytettyjen penkille ja vankeuteen. Vankilassa hän tapaa kääpiö Henrikin, jonka kanssa karkaa ja perustaa teatteriseurue Komeetan. Seurueeseen liittyy vielä Laurentiuksen lapsuudenystävä, parantajanainen Anna-Margareta, joka on myös syytettynä noituudesta. Pieni teatteriseurue kohtaa suuria vaikeuksia pakoillessaan, mutta he myös menestyvät esitystensä myötä. Vankeusaika Kajaanin julmassa linnassa on koitua seurueen viimeiseksi etapiksi, mutta nokkeluutta ei heiltä puutu ja Anna-Margaretankin parantajan taidot osottautuvat hyödylliksi kaikkien kannalta. Mutta Laurentiuksen spiritus familiariksen kanssa tekemä sopimus vainoaa häntä joka paikassa eikä hän saa mielelleen rauhaa missään.

Kerronta on mielestäni todella taitavaa, tarina tempaa lukijan mukaansa eikä huumoriakaan, tosin melko ronskia sellaista, ole unohdettu. Muuten romaani maalaa aika lohduttoman kuvan silloisesta Suomesta; rahvaan elämä on yhtä raatamista pienenkin leivänmurun eteen ja elämä on harmaata vailla ilon häivää voutien kiristäessä talonpojan nälkävyötä. Tätä vasten kuvaukset teatterin esiintymisistä ja yleisön tunteikkaista reaktioista ovat yksiä romaanin riemukkaimmista kohtauksista. Ajatus köyhistä ja likaisista, arjen väsyttämistä ihmisitä nauramassa, itkemässä ja taputtamassa jollekin, joka vie heidät hetkeksi pois arjen kurjuudesta, tuo mieleen jotakin siitä maailmasta, jota nykysuomalainen ei enää kylläisine vatsoineen, radioineen, elokuvateattereineen ja televisioineen osaa kuin kuvitella. Esitykset olivat meidän mittapuumme mukaan erittäin yksinkertaisia, mutta tuon ajan ja niiden olojen ihmisille varmasti todellinen elämys.

Kovasti maatamme oltiin tuohon aikaan sivistämässä ja kyllähän siinä näemmä on onnistuttukin. Mutta herää kysymys, että kumpi osapuoli siinä olikaan se sivistyneempi? Se, joka osasi ja halusi käyttää taitojaan ja luonnon antimia toisten parantamiseen ja auttamiseen vai se, joka syytti, kidututti ja joskus teloitutti ensin mainittua?