"Heti jalkeille päästyään Riikka meni pihlajien keskelle, vaikka oli pakkanen, ja pani uhrilahjat lumeen. Hänen siinä kumarrellessaan kuului hiljaista helinää, laskeutui sumu hangelle, ja sininen hirvi ilmestyi sumun sekaan. Riikka katsoi sitä silmät kosteina ja luki tutun litanian. Toivottavasti kirkkoherra ei saa tietoonsa tätä uhripaikkaa, hän ajatteli kahlatessaan pois. Mieli muuttui raskaaksi heti kun ajatteli, että jälkiä pitäisi peitellä papin takia, kun niitä ei enää pitänyt peitellä vihollisen takia. Saarnaspöntöstä oli kuitenkin monet kerrat muistutettu, ettei puille saanut uhrata. Että vainajat levätkööt rauhassa, kunnes heidät viimeisenä päivänä herätettäisiin. Mutta jos vainajat kerran itse ilmaantuivat elävien maailmaan, miksei heitä saisi kiittää tai lepyttää? Kenelle siitä koitui haittaa? Kai Jumala olisi jo lyönyt salamalla, jos Hän olisi ihmisten ja vainajien yhteydenpitoa vastaan. Riikka seisoi vielä hetken pihalla. Taivas ja maa olivat samaa sinertävää harmautta. Tähdissä himersi vähäinen valo." s. 104-105

En ole aiemmin Tuula Rotkon romaaneja lukenut, ja Riikka Näkijä olikin positiivinen yllätys. Itse asiassa tämä on itsenäinen jatko-osa aiempaan romaaniin, pitää sekin lukea jossain vaiheessa.

Romaanin tapahtumat sijoittuvat 1700-luvun alkupuoliskolle Isonvihan jälkeiseen Suomeen Hailuotoon. Siellä elelee omissa oloissaan Riikka Tuomaanvaimo miehensä Tuomaksen, isoäitinsä Juliaanan ja kälynsä Marketan kanssa. Elämä on selviytymistä päivästä päivään arkisissa askareissa, mutta samalla ollaan kiitollisia siitä, että sota on ohi ja samalla sen aiheuttamat kauhut. Vielä ovat ihmisten mielissä kuitenkin tuoreessa muistissa kasakoiden hirmuteot. Riikka on perinyt edesmenneeltä isoisältään Klemetiltä näkijän ja parantajan taidot ja toimii yhteisössä parantajana. Tätä ei vielä katsota pahalla, mutta pian alkavat pahat kielet juoruta ja syyttää Riikkaa noituudesta. Kirkko ei voi enää katsoa syytöksiä läpi sormiensa, vaan joutuu ottamaan kantaa. Riikan elämä onkin taiteilua pappien sääntöjen ja omien tuntemuksiensa ristitulessa. Mikä on oikein ja mikä väärin? Miksei vainajia saa kiittää? Kun kuitenkaan loitsuamista ihmisten henkien pelastamiseksi ei niin pahalla katsota. Useasti Riikka onkin pelastanut ihmisen hengen muun muassa pysäyttämällä verenvuodon verenseisautussanoilla.

Rotko osaa kirjoittaa hyvin elävästi vanhanajan perhe- ja tunne-elämästä ja romaanin henkilöihin kiintyy helposti. Teksti on lennokasta ja hyvin kuvailevaa. Myös henkilöiden puhuma murre on mukavaa luettavaa. Tarinassa on helposti aistittavissa se ristiriita, jossa ihmiset ovat Suomen kolkissa vielä suhteellisen lyhyt aika sitten eläneet, kun kirkko sanoo toista ja omat perinteet toista. Surullista on, että nykyään nuo perinteet ovat suurelta osin kadonneet. Mutteivät sentään ihan kokonaan. Kirjasta huokuu myös se ihmisten yhteishenki, joka on korostunut aina maamme vaikeina aikoina, silloin on vedetty yhtä köyttä. Olisikohan meistä vielä tänä päivänä samaan?