Kommentoin Mymskän blogissa kriisiaiheiseen postaukseen ja aloin ajattelemaan asiaa omalta kannaltani laajemminkin. Päätin sitten ihan tänne omaan blogiini pohtia hieman tätä. Tässä ihan aluksi Mymskälle kirjoittamani kommentti:

Onkohan miulla nyt sitten se kuuluisa kolmenkympin kriisi? Olen 27 ja tuntuu, että mitä hittoo miekin oon saanut aikaiseksi? En mitään tärkeää, sellaista, mitä "kaikki muut" ovat jo saavuttaneet tai ovat pian saavuttamassa. Avioliitto, työ, talo, auto, lapsi tai kaksi. Tuntuu, että on kamala kiire eikä noita asioita vois enää lykätä hetkeäkään. Mutta kun elämäntilanne on mikä on... Sitten siitä ahdistuu ihan kamalasti. Tässäkö tämä oli? Enkö mie saavutakaan sitä, mitä elämältä haluan? Edes osittain?


Välillä täytyy ravistella oikein itseään, että eihän nyt 27 mikään ikäloppu vielä ole, vaikkei oliskaan vielä asuntovelkaa tai vaipparumbaa. Ehtii sitä myöhemminkin. Mutta silti... Kyllä tässä parin uoden sisällä pitäis alkaa tapahtumaan. Argh, ahdistus!

Ahdistus tosiaan! Monena yönä jotuu pyörimään sängyssä kun alkaa miettimään näitä asioita. Tätä elämäntilannetta. Okei, ei miun nyt pitäis valittaa kun kerran sain sen osa-aikaisen työnkin, paremminhan mulla nyt on asiat kuin vähään aikaan. Eikä miun kaveripiirissäkään juuri vielä aviopareja ja "lapsellisia" kauheesti ole. Mutta silti ahdistaa. Esimerkiksi tuo lapsiasia. Miun keho ihan selvästi viestittelee, että alkais olla aika tehdä jotain! Tikittääkö se biologinen kello vai mikä? Mie olen viime aikoina nähnyt tosi paljon raskausunia. Ne ovat hyvin todentuntuisia, joskus melkein itku pääsee aamulla kun huomaa, että se olikin vain unta. Ja sitten miettii, että toteutuukohan se koskaan? Välillä tuntuu, että aika vaan menee ohi. En haluaisi huomata jossain vaiheessa, että nyt se aika hurahti ja on liian myöhäistä.

Yksi esimiehistäni (tai nainenhan hän on) sanoi miulle ekana työpäivänä, kun tuli puhetta lastenhankinnasta, että älä lykkää sitä liian kauas. Työtä ehdit tehdä vielä elämäsi aikana yllin kyllin, mutta lastenhankintaa ei pidä lykätä liiaksi. Aika viisaita sanoja. Heh, lisäsi vielä, että kunhan tämän vuoden nyt vielä täällä pysyt :D No, helppohan se on sellaisen sanoa, jolla on jo lapset tehtynä ja vakituinen työpaikka.

Miulla on kyllä aina ollut taipumusta ajatella asioita liian pitkälle ja ahdistua tulevaisuudesta jo etukäteen. Voiskin elää vaan päivä kerrallaan! Mutta eihän se kuulu aikuisuuteen, kai?